Non capisco

Är-syt-tä-vää etten puhu italiaa. Ovat nimittäin mukavia ja puheliaita nämä ihmiset. Niille kun sanoo, että "non parlo italiano" niin puhuvat vielä vähän enemmän ja hymyilevät päälle. No, tilanne toivottavasti korjaantuu sitten syksymmällä kun menen kielitunneille. Tällä hetkellä sanavarasto koostuu ehkä kymmenestä sanasta ja kolmesta lauseesta tyyliin: "Haluaisin ostaa leipää. Tuon tuolla." tai "Onko teillä postimerkkejä?". (Kyllä, matkailijan sanakirjaa ON luettu.)

Haasteellista oli merimiehellä, kun meni kaupungintalolle hoitamaan asumispaikka-asioita. Siellä piti käydä jotta voi saada italialaisen henkilökortin ja ilmoittautua samalla Pisan asukkaaksi + päästä nauttimaan paikallisista eduista (halvemmasta pysäköinnistä, auton rekisteröinnistä jnejne). Virkailijahan ei tietenkään puhunut englantia, mutta onneksi naapuriluukulla oli kieltä taitava asiakas, joka oman asiansa ohella huuteli käännöksiä suuntaan ja toiseen. Ja Gabriellakin siellä luurin päässä. Sitkeä selviää ja parin käynnin jälkeen asia tulikin lopulta hoidettua*.

Tänään soi ovikello kesken viikkosiivouksen (tähän on tultu!), kun puheillemme pyrki paikallinen poliisiviranomainen lomake kädessään. Tuli sitten tarkistamaan että tässä osoitteessa todellakin asuvat ne henkilöt, jotka ilmoitettu on. Yhteistä kieltä ei (tälläkään kertaa) oikein ollut, mutta sujuvasti ymmärsin mistä oli kyse. Saatiin lomakekin täytettyä, luulisin että oikeanlaisesti jopa.

"Luulisin", tsih. Ihan aina ei ole mennyt putkeen näiden "luulojen" kanssa. Pari ensimmäistä viikkoa vastasin johdonmukaisesti kieltäen kysymykseen "è maschio?" koiran kanssa lenkkeillessä ja juttusille joutuessa. Jossain vaiheessa aloin pohtia että miks kaikki kyselee että onko koira macho - onko täällä jotenkin enemmän ongelmakoiria, tai jotain? Kunnes eräs epäileväinen täti katsoi koiraa pitkään ja tarkensi: "è femmina?". AIJAA. No, eeei, siis uroskoirahan tää on. Hupsansaa.

Semmottis. Onneks puhuvat täällä Toscanassa kielen puhtainta muotoa eikä mitään murretta, että ehkä mulla on toivoa tässä vuoden mittaan oppia keskustelemaankin.

*Meinasivat kyllä alkuun, että tarvittais vihkitodistusta ja lasten syntymätodistuksia kans. Onneksi ei sitten (väännön jälkeen) tarvittukaan, sillä kummallakaan meistä ei ole niin minkäänlaista havaintoa ko. asiakirjojen olinpaikasta.