torstai 7. maaliskuuta 2013

Nurja puoli

Joskus ulkomailla matkustaessa on turvaton olo, ja usein syystä. Täällä ollessa en kuitenkaan ole kertaakaan kyseistä tunnetta kokenut. Naapurusto on turvallinen, kyllä. Liikun vain päiväsaikaan. Rutiinit pitää huolen siitä, että reviiri on aika rajallinen. Noudatan yleensä sääntöjä.

Mutta väitän, että jokainen meistä on joskus pelannut tuurilla. Niin kävi myös merimiehelle eilen, kun aikoi vain piipahtaa urheilukaupassa ja jätti läppärilaukun autoon. Pohti vielä lähtiessään, että ei sillä sateella kukaan viitsi autoja murtaa. Vaan kylläpä viitsi. Sinne meni, työkone ja tärkeät paperit. Mikä olennaista, ne tärkeät paperit oli henkilökohtaisia. Ei passeja tai pankkikortteja, onneksi, mutta sellaisia joiden uudelleen hankkiminen aiheuttaa ylimääräistä vaivaa. Ja voi, sitä itsensä soimaamisen määrää.

Saas nähdä miten käy. Tilanteella oli onneksi silminnäkijä, joka avuliaasti selvitti tilannetta carabinierien kanssa. Reilukerhon kavereiden rekkarikin saatiin ylös. Silti tapaus jätti ikävän tunteen. Se oli kuitenkin meidän (tai no, työnantajan) auto.

Vaan kyllähän noita sattuu. Just sunnuntaina oli puhetta Pinskun luokkakaverin äidin kanssa siitä, että heiltä vietiin fillarit autotallista vähän aikaa sitten. Samanlainen menetys oli käynyt toiselle luokkakaverille viime keväänä koulun edustalla. Naps vaan, ja lukot poikki. Paikallislehdestä löytyy lisää tarinoita. Ongelma on olemassa.

Voi vaan arvailla, mihin varastetuista tavaroista ansaitut rahat käytetään. Yksi mahdollinen vaihtoehto on viime aikoina pistänyt silmään useasti (onneksi ei kirjaimellisesti). Katsokaas:


näitä löytyy useampia meidän päivittäisen lenkkireitin varrelta. Osassa neulatkin vielä kiinni. Onneks koira ei ole vielä itseään loukannut. Ja vaikka missä tahansa kaupungissa voi törmätä samaan ilmiöön, tulee tästä kaikesta jotenkin surullinen olo. Surullinen olo niiden ihmisten puolesta, jotka ovat itsensä tuohon tilaan ajaneet. Kaikkien niiden ihmisten puolesta, jotka tilanteesta kärsivät.

Sen verran tynnyrissä kasvanut olen, että itse käyttäjiä en keskuudestamme ole onnistunut bongaamaan. Ehkä en vaan näe. Kuten en myöskään muita spurguja, en tiedä missä ne on. Tosin puistossa, josta tämänkin jutun kuvat on otettu, istuskelee aina välillä nuorisoa pussikaljojensa kanssa. Kerran eräs täti jopa varoitti niistä Pinskua, joka oli varhaisillasta koiran kanssa liikkeellä, ilman aikuisia. Lapset kun ei täällä vaan liiku yksin. Jopa puistossa on kyltit, jotka kieltävät sen, että lapset esim. keinuisivat puistossa yksikseen (paitsi että kukaanhan ei näitä kieltoja noudata).

"Lapset eivät saa käyttää laitteita ilman huoltajaa"

No, tiedä häntä. Mun mielestä toi päivittäinen koulumatka liikenteineen on paljon vaarallisempi kuin liukumäen laskeminen puistossa. Jos nimittäin olisin ollut lapsi, olisin varmaan jäänyt aamulla auton alle. Ylitin sen vaarallisen risteyksen, kun bussi ja kääntyvä auto antoivat tietä. Vaan niiden välistäpä yritti puikahtaa yks sosiaalipalvelujen auto, pysähtymättä suojatien eteen. Mutta onneks en ole lapsi, vaan epäluuloinen aikuinen: pysähdyin bussin kulmalle ja ehdin havaita tilanteen. Niin kyllä autoilijakin, jolla oli italialaiset refleksit. Mut läheltä piti.

Ei mua silti pelota - miksi pitäisi. Joten lähdetään nyt spanielin kanssa laskemaan päivän piikit ja väistelemään autoilijoita. Piiiitkälle lenkille piiitkästä aikaa. Arvatkaa vaan, montako sivua olen artikkeleista tähän mennessä lukenut. Joojoo, aloitan ihan just. :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti